Until my life changes again

 78 päivää siihen, että lento lähtee Salt Lake Citystä kohti New Yorkia. Ajatus, että kohta oon Suomessa, pelottaa, ja samalla tekee onnelliseksi.

Vieläkin joskus tuntuu, että vuodesta on menny vasta joku kaks kuukautta. Aina välillä tulee tunne, et onks tää totta ollenkaan. Havahdun, ja tajuan, että en enää oo kotona. Tai ehkä tää onkin koti. Niitä alkaa olla jo monta. Niinhän ne sanoo, että koti on siellä, missä rakkaat ihmiset on.

Aina ei oo ollu helppoa, mut voin ylpeenä sanoa, et oon tehny parhaani. Joskus on ollu vaikee ymmärtää, miten täällä on vieny niin paljon aikaa oikeesti tutustua ihmisiin ja löytää ne oikeat ystävät. Suomessa kun se tuntu lukioon mennessä käyvän niin nopeesti, et se oli melkeen epärealistista. Lopulta voin kuitenkin sanoa, et oon löytäny ihania ystäviä, joita mulla tulee hirvee ikävä. Tosi moni täällä on muuttanu mua ja jättäny muhun jälkensä hyvällä tavalla.

Mun hostperhe on ollu aivan mahtava. Joka päivä mä muistan hiljaa mielessäni kiittää, et päädyin just tänne. Saadessani perhetiedot, ja samalla aluetiedot, en oikeen tienny mitä ajatella. Utah ja mormonit tuntu tosi paljolta. On mun elämä täällä ollu aika erilaista mitä se varmaan olis jossain muualla, mut loppujenlopuks se on totta mitä vaihtojärjestöt sanoo: paikalla ei oo väliä, ihmisillä on.

Oon oppinu näiden kuukausien aikana niin paljon, kultuurista ja itsestäni. Ymmärrän nyt paljon paremmin miks muut tekee niin ku ne tekee, ja pystyn näkemään asiat eri näkökulmista. Oon oppinu arvostamaan niin amerikkalaista ku suomalaistakin kulttuuria. Kaikki on erilaista, mut niinku Up Education meille ennen lähtöä opettikin, "it's not right or wrong, just different". En ikinä ennen lähtöä kokenu olevani mitenkään "isänmaallinen". Kyl mä ymmärsin et meillä on asiat Suomessa hyvin, mut tunnuin aina vaan haluuvan muualle, ulkomaille asumaan. Nyt oikeesti nään kuinka paljon mahdollisuuksia mulla Suomessa on ja kuinka HYVIN meillä asiat on. On paljon mitä osaan arvostaa ihan eri tavalla.

Nyt tajuan myös, kuinka paljon mun vanhemmat on mun takia antaneet. Joskus jotku vitsailee, et eiks mun vanhemmat tykkää musta ku ne lähetti mut tänne, mut mä tiedän, et mä oon täällä koska ne rakastaa mua. Ne on antanu mulle niin paljon, ja oon kiitollinen kaikista niistä mahollisuuksista. Samalla tavalla oon kiitollinen muusta perheestä, ystävistä ja tutuista, jotka on ollu mun tukena tän vuoden aikana, lähetelly sähköpostia ja lueskellu tätä blogia. Kaikki se on ollu mulle tärkeetä.

Oon oppinu itsestäni sen, et pystyn toteuttamaan unelmani. Vaikka aina ei oo ruusuilla tanssimista, pystyn olee vahva ja rohkee ja pääsee yli vaikeidenki juttujen. Tiedän kuka oon ja mitä haluun. Oon kasvanu vuoden aikana niin paljon.

Jossain vaiheessa ennen lähtöä mäkin koin sen tunteen, et en mä pystykään tähän. Pelkäsin etten sopeutuis, sais kavereita, tulis toimeen perheen kanssa, tai kukaan ei vaan tykkäis musta. Nyt tiedän, et tää on ollu yks parhaita päätöksiä mitä oon elämässäni tehny. Oon niin kiitollinen tästä koko mahdollisuudesta. Se on ollu kaikki tän arvosta.

Tuleville vaihtareille sanoisin vaan, että olkaa rohkeita. Olkaa avoimia, ja tutustukaa ihmsiin vaikka se joskus saattaiskin olla pelottavaa. Niin teette vuodestanne ikimuistoisen. Jokainen hetki on tärkee.

Rakastan elämää täällä, ja rakastan elämää Suomessa. Ihan sama missä oon, on aina ikävä jotakuta tai jotakin, mut elämä menee niin. Ihmiset menee eri teitä, mut vaikka aina ei oliskaan lähellä niitä tärkeitä ihmisiä se ei tarkota et tarvii unohtaa.

Viimeisenä voin sanoa vaan et elämä on kaunis. Aina.