If home is where your heart is I think my heart is broken.

Tänään on ollu vaikee päivä. Mun keino selvitä on ollu unohtaa, olla ajattelematta kaikkea. Mut loputtomiin ei sekään toimi. Tänään mä taas mietin, et miks mä oikeen oon Suomessa. Mitä mulla täällä on? Perhe ja ystävät, mut tuntuu et se ei oo tarpeeksi. Tuntuu, et kaikki on niin erilaista. Liian erilaista. Vaikka mun ystävät on mulle ihan älyttömän, älyttömän rakkaita, joskus musta tuntuu et me ollaan niin eri tilanteissa elämissämme. Ihan ku mä oisin valovuosien päässä niistä. Ihan ku mä en ikinä vois ymmärtää. Ja toisaalta kukaan ei ymmärrä sitä mitä mä käyn läpi, enkä mä osaa ees selittää. Mitä mä sanoisin, et joskus on vaikeeta? Et mä en enää tiedä minne mä kuulun? Senkin, et joskus mä ihan oikeesti uskoin, et jossain Utahissa mä löysin sen mikä oikeesti merkitsee jotain?

Mä en tiedä missä mä haluan olla. En siellä, mut en täälläkään. En missään. Mikään ei vaan oo tarpeeksi. Ku mä tulin takasin Suomeen tuli olo, et haluun muuttaa kaiken, et on pakko olla jotain uutta. Et voisin alottaa kaiken alusta ja olla eri ihminen. Mut ei asiat vaan mee niin. Millään mut toisaalta kaikella on niin paljon merkitystä.

Mulla on ollu ihanaa Suomessa, ja mä oon ollu niin onnellinen. Mut jotkut päivät on näitä tällasia. Päiviä jollon ei tiedä miks lähtee kotoa mihinkään. Miks olla yhtään mitään.

Ikävä on kipu joka ei mee pois. Ja mä oon niin kyllästynyt siihen et kaikki katoo ja lähtee. Tässä se kai on; elämä.

Home?

Anteeksi niille, jotka on odottanu jotain postausta Suomeen paluusta. Ei oo kiinnostanu. Ei oo pystyny. Jotenki mulle on ollu helpompaa yrittää unohtaa koko juttu. On ollu ihanaa tavata perhettä ja kavereita pitkän ajan jälkeen, mut en voi olla muistamatta, et jossain tuolla kaukana mulla on sielläki yks kokonainen elämä.

En vieläkään tiiä mitä sanoa. Kaikki on niin samaa ja kuitenki niin erilaista. Joskus tuntuu et miks mä ees oon täällä. Tai siellä. Tai mihin mä oikeen kuulun.

En osaa sanoa oonko muuttunu mitenkään radikaalisti. On musta tullu paljon varmempi kaiken suhteen, tiiän mitä elämältäni haluun. Jollain tapaa tää vuosi sai mut vaan entistä enemmän ettimään itteeni ja sitä kuka mä oon nyt. Suomeen palaamisen jälkeen tuli vaan sellanen olo, et jonkun täytyy muuttua. Tartten jotain uutta. Asiat ei vaan voi jatkua niinku ennen lähtöä, koska sillon tuntuu et mitään vaihtovuotta ei ikinä ollukaan. Löysin tavotteen minkä takii kannattaa nähdä vaivaa ja tehä töitä: mahollinen dramaterapian opiskelupaikka Englannissa tai Usassa. Oon paljon itsevarmempi, enkä enää anna muitten mielipiteiden vaikuttaa muhun. Tiedän et pärjään omillani, tiedän et vaik on vaikeeta oon tarpeeks vahva selviimään. Tää vuos sai mut tajuumaan, et on pakko elää tässä hetkessä. Muuten ei elä ollenkaan.