DAYS 7-13, The Finnish lifestyle

Tässä vähän meidän viime viikon ohjelmaa :))

Maanantaina mulla oli omia menoja ja Jessica vietti aikaa kirkon nuorisoillassa uusien tuttaviensa kanssa. Illalla mentiin vielä kahvittelemaan mun kaverin Katjan kanssa. Niin kuin aina ku nään Katjaa saatiin aivan loistava idea: näytetään Jessille ihan oikeeta suomalaista kulttuuria ja viedään se MaFoon (eli siis maanantai-Forteen, joka on ehkä jopa vähän surullinen baari Turussa jossa ryypätään myös viikolla. Jee!), sillä siellä sitä suomalaisuutta ainakin on. Naurettiin suomalaisten tanssille mut muuta mielenkiintosta ei sinä iltana tapahtunu, vaan mentiin nätisti kaikki nukkumaan jo aikasin.

Tiistaina muutama mun kaveri tuli meidän luo viettää tyttöjeniltaa ja tapaa Jessican. Syötiin, katottiin leffaa ja juteltiin. Ihan älykiva ilta! Yritettiinpä vielä illalla nähdä revontulia, ku niitä kuuleman mukaan oli Turussa, mutta ei näkyny ei. Harmi, koska se olis Jessin eka kerta.

Keskiviikkona otettiin mun arkeologi-sisko mukaan oppaaksi Turun linnaan. Koska Amerikasta ei juurikaan löydy vanhoja rakennuksia/linnoja/yms. oli se Jessille ihan uutta. Englanninkielistä opastusta ei valitettavasti saatu, mutta onneks opaskirja ja arkeologi-sisko tiesi kertoa edes jonkinlaisia mielenkiintosia tarinoita. Keskiaikainen kirkko oli amerikkalaisen silmissä kiinnostava, mutta haisi tosi kummalle. Keuhkoja tuuleteltiin kävelemällä Turun linnalta jokirantaa pitkin ihailemaan Tuomiokirkkoa niin sisältä kuin ulkoakin. Päivän kruunasi savuporokeitto ja ankara valmistujaismekkoshoppailu.

 

Torstaina mä vihdoin ja viimein sain päätettyä minkä valmistujaismekon ostan kymmenien mekkojen sovituksen jälkeen. Ostettiin Interrail-passimme ja lentoliput Puolaan josta reissumme alotetaan. Suunnitelmissa on luultavasti ainakin Puola, Unkari, Itävalta, Sveitsi, Italia ja Ranska. Mä en millään malta odottaa!!! Lähetään siis 1. marraskuuta.  Illalla päästiin näkemään paria amerikkalaista, nyt Suomessa lähetystyötä tekevää, poikaa, joista toinen kävi meidän kanssa samaa lukioa Usassa. Vaikka mä en muistakaan koskaan puhuneeni sille pojalle ja Jessicakaan ei hyvänpäiväntuttua parempia kavereita ollut, oli tosi hauskaa kuulla miten heillä menee ja mitä he ajattelevat Suomesta. Nähdään ehkä vielä uudestaakin, sillä toinen pojista asuu Turussa, toinen Porissa.

Perjantaina mä olin SPR:n kansainvälisen kahvilan suunnittelukokouksessa ja Jess pelaamassa kirkkoporukan kanssa sählyä. Käytiin myös kebabilla, sillä mitä ois Suomi ilman sitä. Illalla ajettiin Uuteenkaupunkiin mun vanhempien luo kattomaan mun lapsuudenmaisemia.

 

Lauantaina mentiin ensin sopimaan Taivassaloon mun ylioppilasjuhlan juhlapaikan kanssa menu ja koristelut ja syötiin samalla siellä lounasta. Sieltä jatkettiin meidän mökille, jossa suomalaiselle syksylle tyypillisesti tuuli jääkylmästi eli oikein mukavaa. Saunottiin, mutta uimaan ei uskaltauduttu. Samalla reissulla käytiin vielä moikkaamassa mun isoisää, tätiä ja serkkuja. Pienet serkkupojat oli ollu ihan innoissaan Jessican tapaamisesta, ku ne osaa puhua hiukan englantia, mutta jännitti niin paljon että tuskin sanaa saivat suustaan. Lopuksi käytiin vielä Palin Granitin kivilouhimoilla kattelemassa vähän maisemia.

 

 

Sunnuntaina vietettiin päivä kotona vaan löhöillen :)

DAYS 1-6, She's here!

Syksy on menny ohi ihan silmänräpäyksessä. Mulla on neljät kirjotukset ohi ja niiden myötä myös koko lukio on nyt ainakin epävirallisesti suoritettu. Oon siis lakkia vaille valmis, ja sen saan itsenäisyyspäivänä. Odotettavissa on muutama E, hyvällä tuurilla ehkä yks L:kin. Lopullisia tuloksia jännitellessä siis!

 

Viime viikon tiistaina sitten se, mitä oltiin jo niin kauan odotettu, tapahtu. JESSICA TULI SUOMEEN! En voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, ku päästiin lentokentällä ihan oikeesti halaamaan toisiamme 1,5 vuoden jälkeen. Tuntuu, ihan kun ei koskaan erossa oltaiskaan oltu.

 

 

 

Tällä viikolla Jess on totutellut aikaeroon, käytiin Hulluilla päivillä, kierreltiin Turkua ja oltiin mun kaverin mökillä Taivassalossa Halloween-bileissä. Päästiin elelemään ihan kunnon perinteistä mökkielämää makkaraa paistaen ja saunoen. Jess uskaltautu jopa uimaan meressä, ja vielä monta kertaa! Saunasta se ei aluksi tykänny, ku siellä ei pysty kuulemma hengittämään kunnolla, mut siihenkin se tottu ja lopulta heitettiin jo löylyäki.

 

Hahah ja mä sain taas tehtyä naiskuskeille huonoa mainetta.. Ajoin vahingossa väärän mökin pihaan ja päätin fiksuna tyttönä peruuttaa sieltä pois, kun kääntymätilaa oli niin vähän. Ei ois kannattanu, koska varmaan tasan kaks sekuntia myöhemmin oltiin ojassa ja mä jouduin nolona anomaan apua mökin terassilla olutta nauttivilta miehiltä. Onneks kuitenkin nää mukavat mieshenkilöt työns mun auton pois sieltä ojasta ja kaverin poikaystävä ajo sen oikeeseen pihaan, kun mä en enää rattiin suostunu! :D

 

Tänään tultiin takas Turkuun Taivassalosta, jotta Jessica pääsis käymään kirkossaan. Mä menin mukaan ainakin näin ekalla kerralla. Oli mullekin aika hauska nähdä, kummonen mormonikirkko on täällä Suomessa, kun Utahissa kävin siellä niin usein. Eroja ei mulle uskontoon kuulumattomana juurikaan ollut. Ihmisiä oli paljon enemmän ku olin kuvitellut, ja suuri osa niistä oli lähetystyöntekijöitä. Kaikki oli älyttömän mukavia ja Jess sai heti jo huomiseksi tekemistä, kun kirkolla on joku nuortenilta ja mä tapaan mun MLL:n kaveritoiminnan "tuettavaa" lasta.

 

Ainakaan vielä Jess ei oo ihmetelly mitään hirveen suuria eroja Utahin ja Suomen välillä. Puita on kuulemma enemmän, hassua kun ihmiset ei hymyile toisilleen kadulla, outoa kun vessoissa ei oo "tuulettimia" ja ne vedetään vivun painamisen sijaan ja kaikilla on hirveen hienoja autoja.

 

And then you'll understand

Anonyymi pyys mua kertomaan miten mormoniuskonto näky arkielämässä, ja päätin sitten tehä siitä ihan kokonaisen postauksen. Toivottavasti tää valaisee edes hiukan niitä, jotka on ite menossa Utahiin, mormoniperheeseen tai on muuten vaan kiinnostuneita asiasta :)

 

Sunnuntaisin monet käy kirkossa 3h kerrallaan. Sinä aikana on jumalanpalvelus ja ehtoollinen, pyhäkoulu ja muita oppitunteja. Jumalanpalveluksen aikana lauletaan, kuunnellaan musiikkiesityksiä ja seurakunnan jäsenet pitävät puheita heille annetuista aiheista. Kirkossa on mukana koko perhe vauvasta vaariin. Miehet pukeutuvat mustaan pukuun ja naiset hameeseen/mekkoon, joka peittää polvet ja olkapäät.

Aamuisin ja iltaisin rukoiltiin yhdessä. Polvistuttiin lattialle rinkiin, ja joku perheenjäsen lausui rukouksen. Rukouksessa kiitettiin siunauksista ja toivottiin varjelusta perheelle ja läheisille, jotka sitä tarvitsevat. Rukous ei ollut mikään "valmis" isämeidän-rukouksen kaltainen, vaan enemmänkin "vapaata puhetta" Jumalalle. Sen lisäksi ruoka siunattiin ennen syömistä.

Kiroilu oli koko yhteisössä melko paheksuttua. Vaatteiden tuli olla "siveellisiä", eli ei liian lyhyitä hameita tai shortseja tai paljastavia kaula-aukkoja. Paljon kiroilua, väkivaltaa tai alastomuutta/seksiä sisältäviä tv-sarjoja ja leffoja ei katottu, käytetty minkäänlaisia päihteitä tai juotu kahvia.

Ainakin näin jälkeenpäin uskonnon vaikutuksen oon nähny siinä, että nuorena naimisiin meneminen on täysin normaalia. Osa mun kavereista Usassa on menny naimisiin mun lähdön jälkeen 18-19-vuotiaana. Sen lisäksi pojat ja jotkut tytöt lähtee yleensä lukion jälkeen 1,5-2 vuodeksi lähetysmatkalle, jonka aikana pyritään opettamaan uskoa muille.

Uskonto näkyy siis arkielämässä aika monessa jutussa, mut loppujenlopuks elämä siellä oli melko samanlaista kuin täälläkin. Noihin juttuihin tottui, ja niistä tuli osa munkin arkipäivää, eikä niihin osannu enää vuoden lopulla edes kiinnittää huomiota. Mikään ei ollut ylitsepääsemättömän omituista tai uutta.

 

Mä pelkäsin uutta uskontoa ennen lähtöä, mutta se pelko oli turha.  Mut otettiin paremmin vastaan ku oisin ikinä osannu kuvitella. Koskaan ei tullu sellanen olo, että uskontoa ois tuputettu mulle tai mua ois erityisemmin tuomittu eri uskontoni takia. Ihmiset oli tosi ymmärtäväisiä, ja aina huolehti, et mulla ei esim. kirkossa tullu sellanen olo, että oisin joutunu tekee jotain vasten tahtoani. Mun perhe oli kiinnostunu myös mun uskonnosta ja tuli mun mukana luterilaiseen kirkkoon, kun siellä kerran vuoden aikana halusin käydä.

 

Vuoteni aikana tosin sensuroin joitain juttuja omasta elämästäni ja kulttuuristani, koska tiesin, että ihmiset siellä eivät olisi ymmärtäneet niitä. En aina oikein tiennyt mitä ois pitänyt sanoa, sillä vaikka suurin osa ei tuominnutkaan, löytyi aina niitä, jotka eivät olleet yhtä avarakatseisia. Edelleen Suomeen palatessani piti miettiä, pitäiskö esim. facebookista piilottaa kuvat, joissa on alkoholia tai kirjotukset, joissa on kirosanoja. Päätin kuitenkin lopulta, että olen sellainen kuin olen. Kunnioitin siellä sen kulttuurin tapoja ja sääntöjä ja koitin ymmärtää niitä, ja nyt toivon niiltä ihmisiltä samaa: mun kulttuurin kunnioittamista ja ymmärtämistä.

 

Mä kävin kirkossa siksi, että se oli tärkeetä mun hostperheelle ja ne tärkeitä mulle. Halusin ymmärtää miksi ne uskoo mihin ne uskoo ja samalla osoittaa kunnioitusta niitä kohtaan. Sitä tekee asioita, joista ei itse tykkää niiden ihmisten puolesta, joita rakastaa, eikö? Ja onhan uskonto suuri osa kulttuuria, ilman siihen tutustumista olisin jättänyt suuren osan vuodestani kokematta. Loppujen lopuksi kirkko antoi paljon hyviä juttuja mun vaihtarivuoteen: pääsin osaksi ihan erilaista yhteisöä, opin ymmärtämään toisenlaista maailmankatsomusta, tutustuin ihmisiin ja opinpa jopa uusia asioita itsestäni.

 

Mun neuvona on, että kaikelle kannattaa olla avoin. Uskontoon ei tarvitse uskoa tai edes olla samaa mieltä sen opetusten kanssa, mutta sen tunteminen auttaa ymmärtämään kulttuuria. Kirkkoon kannattaa mennä mukaan, jos hostperhekin käy, ainakin kokeeksi. Jos se tuntuu vielä muutamankin kerran jälkeen kamalalta, väärältä tai ahdistavalta, voi aina todeta, että ei halua mennä enää uudelleen mukaan. Kun asian selittää kunnioittavasti, mitään ongelmia ei yleensä synny. Olethan silloin ainakin kokeillut.

 

Pitää myös muistaa puolustaa itseään. Kenelläkään ei ole oikeutta painostaa, syrjiä tai tuputtaa uskontoaan vaihtarille. Mitään, mikä ei tunnu hyvältä, ei tarvitse tehdä. Vaihtarilla on aina oikeus olla oma itsensä, uskontoa myöden.

Missing someone is a part of loving them

Ihania ihania ihania uutisia!

 

Me ollaan mun hostsiskon Jessin kanssa puhuttu mun paluusta asti siitä, että se tulis Suomeen mahdollisesti vaihtoon. Ollaan mietitty ainaki miljoona eri keinoo miten Suomeen saa viisumin, mut mikään ei toiminu. Opiskelupaikkaa ei saa ilman aiempaa yliopistokoulutusta, työlupaa ei saa ku erityistapauksissa ja ei me maahanmuuttoviraston mukaan olla tarpeeks sukulaisiakaan et se sillä perusteella sais tulla :D

 

Siispä lokakuun 8. laskeutuu kone ja Jess sen mukana Suomeen (vuoden sijaan vaan) kolmeks kuukaudeks! Kaiken tän jälkeen en osaa uskoo sitä todeksi! Mulla on NIIN kova ikävä ja on niin ihanaa päästä näkee se ja oikeesti olla taas niin ku sisko ja sisko.

 Suunitelmana on ehkä lähtee muutamaks viikoks reilaa ympäri Eurooppaa ja sitte viettää aikaa mun perheen ja ystävien kans Suomessa. Parasta on, että päästään viettää Jessican synttärit, mun valmistujaiset, joulu ja uusvuos yhessä!
 

 

Aika on menny ihan hirveen nopeesti vaihtovuoden jälkeen. Mulla alko abivuosi, oli vanhat, penkkarit, ekat kirjotukset ja sain ajokortin. Koulua on enää jäljellä yks jakso, syksyllä kirjotukset ja itsenäisyyspäivänä saan valkolakin päähän!

Elämä Usassa tuntuu kaukaselta ajatukselta, ja joskus mä mietin et tapahtuko sitä sittenkään. Suurin osa mun kaveripojista on lähetysmatkallaan ja osa tytöistä naimisissa. Loput on yliopistossa opiskelemassa tai töissä. On ihan hassua ajatella miten ne ihmiset, jotka kerran oli niin tiiviisti osa mun arkea, on nyt siellä jossain ja elää sellasta elämää, jossa mä en enää voi tai osaa olla läsnä.
 Ikävä on koko ajan, mutta ei voi muuta ku koittaa elää tässä ja nyt.

 

A new beginning

Näin lopuksi en voi muuta sanoa, ku et vaihtoon lähtö oli yks mun parhaita päätöksiä ikinä. Helppoa se ei ollu, mut nyt oon niin kiitollinen itelleni, et kaikkien niidenki päivien jälkeen jollon idea lähdöstä kauhistutti ja ahdisti, mä uskalsin.

Vaihtovuosi on toistaseksi isoin muutos mikä mun elämässä on tapahtunu. Samalla kun kaikki mun ympärillä muuttu, mä muutuin. On vaikee sanoo et just tää ja tää mussa on nyt erilaista, ku ei se oo nii mustavalkosta. Nyt kuitenkin tunnen olevani tuhat kertaa itsevarmempi ja enemmän valmis kaikkeen, mikä tästä lähtien mun tielle tulee.

Mä opin, että lyhyessä ajassa on mahollista saada elämäänsä sellasia ihmisiä, joita ei unohda koskaan. Mä tiedän, että mulla on toinen perhe tuolla jossain kaukana, ja et mä oon aina tervetullut niitten elämään. Mä rakastuin, ja jouduin oppimaan miten päästää irti.

Kun multa kysytään kummonen vuosi oli, en vieläkään osaa sanoa mitään. Ajatus siitä elämästä ei enää saa kyyneleitä valumaan hirvittävän suuren ikävän vuoksi, vaan tilalle on tullut tunne siitä, et siellä mulla on niin paljon rakkautta, niin paljon ihmisiä joita mä rakastan. Ikävä ei oo kadonnut, mut nyt ymmärrän, et vaikka jotain loppuu ni jotain alkaa kans. Koska letting go doesn't mean forgetting.

On aika pistää tää blogi lepoon, ja jatkaa eteenpäin. Edelleen tarkistan kommentit, jos joillain on kysymyksiä, sillä kysyä saa aina ja se on ihanaa. Mä itse jatkan elämän pohtimista vaihtovuoden jälkeen ja muutenkin TÄÄLLÄ.

Kiitos ja kumarrus.
xoxo, Eveliina

If home is where your heart is I think my heart is broken.

Tänään on ollu vaikee päivä. Mun keino selvitä on ollu unohtaa, olla ajattelematta kaikkea. Mut loputtomiin ei sekään toimi. Tänään mä taas mietin, et miks mä oikeen oon Suomessa. Mitä mulla täällä on? Perhe ja ystävät, mut tuntuu et se ei oo tarpeeksi. Tuntuu, et kaikki on niin erilaista. Liian erilaista. Vaikka mun ystävät on mulle ihan älyttömän, älyttömän rakkaita, joskus musta tuntuu et me ollaan niin eri tilanteissa elämissämme. Ihan ku mä oisin valovuosien päässä niistä. Ihan ku mä en ikinä vois ymmärtää. Ja toisaalta kukaan ei ymmärrä sitä mitä mä käyn läpi, enkä mä osaa ees selittää. Mitä mä sanoisin, et joskus on vaikeeta? Et mä en enää tiedä minne mä kuulun? Senkin, et joskus mä ihan oikeesti uskoin, et jossain Utahissa mä löysin sen mikä oikeesti merkitsee jotain?

Mä en tiedä missä mä haluan olla. En siellä, mut en täälläkään. En missään. Mikään ei vaan oo tarpeeksi. Ku mä tulin takasin Suomeen tuli olo, et haluun muuttaa kaiken, et on pakko olla jotain uutta. Et voisin alottaa kaiken alusta ja olla eri ihminen. Mut ei asiat vaan mee niin. Millään mut toisaalta kaikella on niin paljon merkitystä.

Mulla on ollu ihanaa Suomessa, ja mä oon ollu niin onnellinen. Mut jotkut päivät on näitä tällasia. Päiviä jollon ei tiedä miks lähtee kotoa mihinkään. Miks olla yhtään mitään.

Ikävä on kipu joka ei mee pois. Ja mä oon niin kyllästynyt siihen et kaikki katoo ja lähtee. Tässä se kai on; elämä.

Home?

Anteeksi niille, jotka on odottanu jotain postausta Suomeen paluusta. Ei oo kiinnostanu. Ei oo pystyny. Jotenki mulle on ollu helpompaa yrittää unohtaa koko juttu. On ollu ihanaa tavata perhettä ja kavereita pitkän ajan jälkeen, mut en voi olla muistamatta, et jossain tuolla kaukana mulla on sielläki yks kokonainen elämä.

En vieläkään tiiä mitä sanoa. Kaikki on niin samaa ja kuitenki niin erilaista. Joskus tuntuu et miks mä ees oon täällä. Tai siellä. Tai mihin mä oikeen kuulun.

En osaa sanoa oonko muuttunu mitenkään radikaalisti. On musta tullu paljon varmempi kaiken suhteen, tiiän mitä elämältäni haluun. Jollain tapaa tää vuosi sai mut vaan entistä enemmän ettimään itteeni ja sitä kuka mä oon nyt. Suomeen palaamisen jälkeen tuli vaan sellanen olo, et jonkun täytyy muuttua. Tartten jotain uutta. Asiat ei vaan voi jatkua niinku ennen lähtöä, koska sillon tuntuu et mitään vaihtovuotta ei ikinä ollukaan. Löysin tavotteen minkä takii kannattaa nähdä vaivaa ja tehä töitä: mahollinen dramaterapian opiskelupaikka Englannissa tai Usassa. Oon paljon itsevarmempi, enkä enää anna muitten mielipiteiden vaikuttaa muhun. Tiedän et pärjään omillani, tiedän et vaik on vaikeeta oon tarpeeks vahva selviimään. Tää vuos sai mut tajuumaan, et on pakko elää tässä hetkessä. Muuten ei elä ollenkaan.