How to move on?

Yheksän kokonaista päivää Utahissa. Yheksä päivää siihen et täytän 18. Viis päivää siihen et nään mun vanhemmat. 15 päivää siihen et oon takasin Suomessa.   

Aika menee niin nopeesti.

 

Eli tosiaan, mun vanhemmat tulee tänne ens lauantaina, ja lähtee seuraavana tiistaina. Mä lennän perässä New Yorkiin torsaina. Joilleki tää saattaa kuulostaa oudolta ettei lennetä yhessä, mut päädyin siihen et se on mulle helpointa. Silloin saan sanoo ihan yksin vielä hyvästit, ja saan ittelleni hiukan aikaa koota ajatukset lähdön jälkeen, mä kun oon aina tykänny ensin käsitellä kaiken yksin ennen muille juttelemista. New Yorkissa ollaan meiän perhetuttujen kans muutaman päivää, ja sit lennetään Suomeen just sopivasti juhannukseks.

Nyt on koulu loppu, ja monet muut vaihtarit on jo lentäny kotiin. On hirveen vaikeeta ajatella, et tää elämä täällä on kohta ohi. Suomesta oli ihan eri lähteä, ku mä tiesin et palaisin ja asuisin sielä vielä. Nyt jatkosta ei oo mitään takuuta, ja jollain tavalla tuntuu et vaikka tulisinki takasin "vierailemaan", ei mikään täällä tuu olee enää sama. Mä en vielä tiedä miten tasapainotan nää kaks elämää ja maailmaa. Tuntuu, et ne ei millään sovi yhteen, koska ne on niin erilaiset. Täällä ihmiset ei koskaan kokonaan ymmärtäis mun elämää Suomessa, ja Suomessa ihmiset ei elämää täällä.Vaikka mä Suomessa lähtiessä tiesin et lähtö tulis olemaan vaikeeta, en ikinä osannu kuvitella tätä.

Mun perhe Suomessa on mahtava. Ihan paras perhe minkä voisin kuvitella, ja mä rakastan niitä niin paljon. Täällä kuitenkin oon saanu toisen perheen. En pystyis olee kiitollisempi tästä perheestä, joka on ottanu mut luokseen asumaan ja osaks niitten elämää. Mä en ikinä kuvitellu, et vois olla näin hyvä tuuri. Kattoessa sivusta ku muut vaihtarit vaihto perheitä, en voinu muuta ku ihmetellä, et miten mä tuunkaan täällä niin hyvin toimeen ja tunnen ku oisin kotona.

Sama kävi kavereiden kanssa. Mä oon näitten 10 kuukauden aikana saanu aivan ihania kavereita. On vaikee kuvitella mun jokapäivästä elämää ilman niitä. On hirveetä ajatella et en ehkä nää niitä elämäni aikana ku muutaman kerran, ja ne on mulle kuitenkin niin tärkeitä. Jokainen mun kavereista täällä on ollu mulle niin suuri tuki sillon ku on ollu vaikeeta, ja samalla ne on tehny mun unelmasta omalta osaltaan totta. Ne on jättäny jälkensä muhun, ja auttanu mua löytämään kuka mä oon.

Jollain tavalla mulla jää ikävä jopa sitä niin hirveesti pelättyä kirkkoa. Ei niinkään sitä uskontoa, koska siihen en edelleenkään voi uskoa useiden syiden takia, vaan sitä yhteenkuuluvuudentunnetta joka mormonikirkossa vallitsee. Mäkin, vaikka en mormoni olekaan, oon ollu osa sitä yhteisöä, ja ehkä just siks mua ei haitannukaan mennä kirkkoon joka sunnuntai. Siellä mä vaan sain tuntea itteni niin rakastetuksi.

Samaan aikaan on ihana mennä kotiin. On niin paljon asioita joita mulla on ollu ikävä. Jopa lukio ja opiskelu kuulostaa kivalta tän "lusmuilun" jälkeen (se tunne kyl varmaan katoo hyvin nopeesti viimeistään ekan koeviikon aikana..). Mä jätän yhen elämän palatakseni toiseen. Ongelma on vaan se, et ne kummatki on yhtäläisesti rakkaita. Niinku ihmiset aina kysyy et kummasta tykkään enemmän: Suomesta tai Amerikoista, en osaa vastata muuta kun et se on erilaista.

Enää on jäljellä tää: millä kipu kuolee?