Every day

Elämä täällä alkaa muistuttaa normaalia. On hyviä ja huonoja päiviä ihan niinku Suomessakin. Pikkujutut ei enää tunnu isoilta, eikä kaikesta innostu ihan samalla tavalla ku ekoina viikkoina.

Oon tullu siihen vaiheeseen, et kaikki ei oo enää uutta ja ihanaa, vaan ala nähä myös ne jutut joista en tykkää tai oo samaa mieltä. Välillä on vaikee sopeutuu sääntöihin, ku Suomessa mun vanhemmat anto mun mennä ja tulla vapaammin, vaikka ne aina haluskin tietää missä meen. Ku oon tottunu asumaan yksin (niille jotka ei tiiä asuin lukion ekan vuoden omassa kämpässä, ku ilmasutaidonlukioo ei löytyny kotikaupungista) on joskus vaikee taas asuu perheen kanssa. Oon tottunu pitää huolta ittestäni, siivoo omat sotkuni ja  elää omassa kodissani omalla tavallani. Täällä tuntuu et ikinä en pysty olee omassa rauhassa.

Uskonnossa on kans paljon juttuja joista en oo samaa mieltä, mut yritän olla arvostelematta ja annan ihmisten uskoa siihen mihin ne uskoo. Suurin osa antaa mulle sen saman vapauden, mut aina joskus tulee joku, jolle on ongelma et en oo mormoni. Välillä huomaan et se on iso juttu mun hostveljellekin, jonka kai tavallaan ymmärrän, ku se on eläny niin tiivisti uskonnon kanssa ja opettanu sitä muille sen lähetysmatkalla viimeset kaks vuotta.

Vaikka onki juttuja joista en oo samaa mieltä ne on lopulta vaan pieniä tekijöitä mun vuodessa. Kaiken kaikkiaan oon niin onnellinen et saan olla täällä. Oon tavannu mahtavia ihmisiä ja jo nyt päässy kokemaan juttuja, joita en unohda koskaan. Oon ilonen joka päivästä jonka saan viettää täällä.